14.11.2007 - 22:31
Valokuvatorstain haasteena toimi tällä kertaa kuva. Toteutuksena tällainen syksyiseltä metsäretkeltä. Näen tässä jonkinlaista samanlaista tunnelmaa.
27.10.2007 - 17:10
Valokuvatorstai haastoi aiheenaan portaat.
Kuva on vanhoista paperikuva-arkistoista peräisin oleva mustavalkokuva, joka on kehityksen jälkeen toonattu sinisellä toonerilla. Eli tätä kuvaa EI OLE Photoshopattu. Kuvan rullaportaat ovat Pietarin metrosta vuodelta 1999.
15.10.2007 - 13:06
Olen miettinyt. Syömistä. Olemista. Kotiinlähtöä. Töihinpaluuta. Lääkkeitä.
En taida olla psykologisesti valmis luopumaan ahmimisesta. Kun olen väsynyt tai minulla on kipuja, minut valtaa pakottava tarve rikkoa täsmäsyömisen tasainen rytmi. Tuntuu, etten selviä tilanteesta järjissäni tai hengissä ilman pussillista karkkia tai puolta pakettia jäätelöä. Ainahan kuitenkin on selvitty, mutta sillä hetkellä hätä on aito. Se pistää kiemurtelemaan ja puremaan kynsinauhoja.
Kotiinlähtö ahdisti sen verran viime yönä, etten saanut nukuttua kun vasta kahden maissa. Lisäksi heräsin, kun äidin herätyskello soitti puoli seitsemältä enkä saanut nukuttua puoleen tuntiin. Todella kiusallista. Yöllä päässä pyöri mietteitä töihinpaluusta, vaikka kuinka yritin ravistella niitä päästäni. Ei, ei ja ei, vielä ei ole aika ajatella niitä eikä sitä, miten töissä on päirjätty ilman minua. Unta odottaessa ahdistuminen erilaisista arkisista asioista on taattu.
Olen syönyt kolmisen viikkoa Efexoria. Sivuvaikutuksia ei ole mielestäni ollut ja aktiivisuuteni on ehkä hieman lisääntynyt. Kuitenkin "suurempia" tekemisiä kuten kotiinlähtö tai terapeutille soittaminen edeltää melkoinen ahdistus, josta on selvittävä ennen, kun saa "isot" asiat tehtyä. En myöskään vastaa tällä hetkellä ihmisten puheluihin, koska en halua puhua kenenkään kanssa. Enkä muuten vastaa s-posteihinkaan. Ainoa kommunikointini ystävien kanssa tapahtuu Naamakirjan välityksellä tai tekstiviestitse. Tämä on poikkeuksellista, sillä yleensä en ole ollut näin vetäytyvä enkä vältellyt sosiaalisia tilanteita. Pitäisiköhän lääkitystä nostaa vai onko liian aikaista vetää johtopäätöksiä lääkityksen tehosta?
Olen viittä vailla valmiina lähtöön. Pitää vielä syödä ja tehdä eväät ennen, kun veli tulee hakemaan asemalle. Edessä on nelisen tuntia matkustusta. Se tietää sudokuja ja unta. Niillä mennään.
13.10.2007 - 23:10
Tämä puolitoista viikkoa täällä vanhempien luona on tehnyt tarpeettomaksi kirjoittamisen. Ei ole juurikaan ollut mieltäjärkyttäviä tapahtumia eikä mikään oikein ole herättänyt suurempia tunteita. Olen pyrkinyt jatkamaan täsmäsyömistä ja onnistunut siinä kohtuullisesti. Ruokailussa on tällä hetkellä jotain holttia, vaikka eilen pakottavasta tarpeesta rikoin ateriarytmiä kahmimalla äidin ja isän lähdettyä jäätelöä suoraan paketista ja syömällä reilut 10 toffeekarkkia. Hetken päästä oli vatsa turvoksissa ja kipeä... Se ei johtunut syödyn ruuan määrästä vaan siitä, että pikavauhdilla vetelin sitä jääkylmää jäätelöä napaani. Ilta-ateria jäi syömättä ja tuli vähän juotua. Teini-iän paras ystäväni kävi istumassa meillä ja joimme ja juttelimme puoleen yöhön saakka. Sitten oli vielä pakko lähteä baariin käymään... Kävelin kirpeässä pakkasessa kotiin neljän-viiden välillä. Kaikenkaikkiaan piristävä ilta. Kelasimme vanhoja juttuja ja nauroimme edelleenkin niille samoille vitseille, joille yläasteikäisinäkin. Niin monia asioita me jaamme edelleen - muistoissamme.
Taitaa olla vähitellen aika lähteä kotiin. En tiedä vielä lähdenkö huomenna vai vasta maanantaina päivällä. Kotiin siksi, että pitää käydä lääkärillä kontrollissa siitä, miten sairasloma on mennyt. Ja siksi, että täytyy päästä ison kaupungin kauppoihin etsimään (tuskaisesti) vaatteita viikonloppuna oleviin ystävän häihin. Kotiin siksi, että pitää opetella arki kotona uudelleen, hankkia terveitä rutiineja päivään. Irtiotto ja ympäristönvaihdos on nyt tehty ja on aika palata.
Soittelin viikolla muutamalle terapeuttille kysyäkseni, ottavatko uusia asiakkaita. Tai siis yritin soittaa ja jätin soittopyyntöjä. Yksi heistä soitti. Alustavasti terapeuttikandidaatti nro 4 kuulosti hyvältä. Sovimme haastatteluajan 31.10. Äääh, siihen on vielä pari viikkoa aikaa. Voisin soittaa hänelle ja kertoa, että otan mieluusti vastaan, jos hänellä tulee peruutusaikoja ennen sitä. Eihän minulla tässä tulevina viikkoina ole mitään aikataulua, vaan voin lähteä ihan koska vaan. Tämä vaikuttaa nyt sen verran hyvältä, että jos haastattelu ei tuo mitään todella yllättävää esiin, aloitan tämän terapeutin kanssa. Tämä päätös helpotti oloa ja voin nyt olla hetken rauhassa tämän asian kanssa.
11.10.2007 - 19:24
Olen ollut vanhempien luona nyt reilun viikon. Siis vaan ollut. Muutaman kerran olen käynyt sienimetsässä, kerran kävelylenkillä muuten vaan ja tänään kaadettiin porukalla pihasta puita. Kaatui koivuja ja kuusia. Pääsin kirveellä karsimaan oksia ja paiskomaan rungonpätkiä kasaan. Tuntui hyvältä tehdä fyysistä työtä. Hakata kirveellä niin että käteen sattuu. En edelleenkään ole tavannut tuttuja enkä ole soittanutkaan kenellekään kaverille. Taidan jäädä tänne vielä viikonlopun yli. Miksi sitä pitäisi sinne kotiin mennä yksin olemaan? Täällä saa riittävästi olla yksin, mutta saa myös seuraa, jos sitä kaipaa.
Edellispäivänä olin todella innostunut kävelyreissun seurauksena. Vaikka olin lähtenyt vain kävelylle kuvaamaan syksyisiä maisemia, tulin kotiin sienipussien kanssa. Löytyi tuosta naapurimetsästä suppilovahveroita ja vaaleaorakkaita sekä vieläpä muutama kourallinen kanttarelleja. Minä itse olin löytänyt. Olin innoissani ja ylpeä. Miten mukavaa onkaan tuossa lähimetsässä kulkea, kun ei ole vaaraa eksymisestä eikä ole hirvikärpäsiä. Kotiin tultua pistin voita pannuun ja paistoin kanttarellit sipulin kanssa ruisleivän päälle. Ai että maistui! Omat sienet.
Pieniä nautintoja arjessa. Jos on ollut hyviä hetkiä, on myös ollut ahdistusta. Eilisiltainen Inhimillinen tekijä sai melkoisen tunnemyllerryksen aikaan. Miten käy minun töihinpalaamiseni? Moni ohjelmassa mainittu asia osui niin kohdalleen myös minun tilanteessani. Aiemmin päivällä olin katsonut Härkää sarvista -ohjelman, jossa käsiteltiin työpaikalla nurkkaanajetun työntekijän tilannetta. Siinäkin oli kipeitä kohtia. Miksi pitää kiusata itseään katsomalla tuollaista? Eikö nyt vain voisi olla... miettiä sitten myöhemmin noita.
Ohjelman jälkeen jäimme juttelemaan äidin kanssa. Jos jokin aika sitten oli minun vaikea ajatella jääväni sairaslomalle, on nyt vaikeaa ajatella meneväni takaisin töihin. Mitä siitä tulee vai tuleeko mitään? Eipä oikeastaan kiinnosta tuon taivaallista koko työhomma. Tämä lomailuhan on ihan mukavaa. Helppoa olla vaan. Mutta kohta tulee talous vastaan. Palkka loppuu kohdallani viiden sairaslomaviikon jälkeen. Pitää ruveta selvittämään niitä Kelan sairaspäivärahoja ja käyttämään rahaa vähän säästeliäämmin.
09.10.2007 - 12:26
Valokuvatorstai haastoi aiheenaan tulevaisuus.
Moni sienestäjä kuivaa, pakastaa tai muulla tavalla säilöö sienet tulevaa käyttöä varten. Sunnuntain sieniretken saaliin kuivaan mukaani kotiin, jotta talvella saan herkutella milloin suppilovahveropastalla, milloin -keitolla.
08.10.2007 - 11:47
Vatsakrampit. Väsymys. Ärtynyt olo.
Uusi viikko on alkanut. Olen edelleen täällä vanhempien luona enkä juuri nyt jaksa ajatella liikahtamista mihinkään suuntaan. Olimme eilen isän kanssa sienimetsässä ja saimme saaliiksi pienen määrän suppilovahveroita. Isän sienipaikat oli metsänomistaja päättänyt myllätä, kaataa puut ja raivata maan. Enää muutama paikka oli jäljellä ja niistä toisessa sienten määrä oli kohtuullinen. Metsässä oli muuten mukavaa, mutta ne hirvikärpäset! Löysin pitkästä tukastani niitä useita, vaikka niin survoin kaikki hiukset lippiksen alle ja pistänyt nutturalle. Ne pirulaiset kun eivät kuole millään vaikka kuinka rutistaa sormien väliin. Pitää puristaa kynnellä. Muita sieniä ei metsässä enää oikein ole, mutta onnistuin löytämään yhden kanttarellinkin. Sillä nyt oikein tee mitään.
Tänään olisi ohjelmassa sienten perkaus ja ja... siinä se pakollinen aika pitkälti onkin. Niin ja päätin jo viime viikolla, että tällä viikolla alan etsiä sitä terapeuttia taas. Soittelemaan ja lähettämään s-postia. Huoh... Eilen koin ensimmäisen todellisen apteekkijärkytykseni. Olen tottunut ajattelemaan, että migreenin kohtauslääkkeet triptaanit ovat kalliita, mutta en selkeästikään tiennyt vielä mitään kalliista lääkkeistä. Hain 100 kpl purkin Efexoreja. Hinta oli Kelakorvauksen jälkeen 128 euroa ja risat. Nyt ymmärrän, miksei Efexoreja ihan heti määrätä vaan kokeillaan ensin aika moni muu lääke. Venlafaksiinin patenttia ei ilmeisesti ole Suomessa vapautettu, sillä Lääkelaitoksen sivuilta löytyy reilu 10 erinimistä venlafaksiinivalmistetta, joista Suomessa on myynnissä vain yksi. Juuri vähän aikaa sitten uutisoitiin, miten lääkkeiden patenttiajoissa tehty lainmuutos tulee maksamaan yhteiskunnalle mansikoita. Ylellä joku ajankohtaisohjelmista keskittyi aiheeseen tehden siitä ison jutun, en nyt vaan löydä mistään, mikä ohjelma oli kyseessä.
Tosiaan, näillä mennään. Saavat luvan nyt auttaa nämä helvetin kalliit nappulat.
07.10.2007 - 13:15
Muutamat ihmiset täällä ovat kyselleet täällä olostani. Että onko joku syysloma vai mikä? Olen totuutta kierrellen vastannut, että jotain sellaista. En ole tapaillut täällä asuvia kavereita. En ole ollut kiinnostunut juttelemaan tätien ja setien kanssa. Olen vaan niin kuin en olisikaan ja yritän kääntää aina keskustelun pois itsestäni.
Kävin eilen teatterissa. Sain siitä pariksi tunniksi ohjelmaa ja muuta ajateltavaa. Näytelmä alkoi komediana, mutta päättyi tragediaan. Se pursusi dramatiikkaa. Myöhemmin illalla olin veljen kännikuskina tovin sekä kävin ravintolassa syömässä. Ravintolan neiti oli oikein oivallinen, kun siirsi muovisen limoviikunan tai vastaavan pöytäni ja toisen seurueen pöydän väliin niin, että muoviset lehdet hipoivat lautasta. Sain siis pyytämättäni olla katseilta rauhassa puskan takana.
Täsmäsyömiseni on onnistunut kohtuullisesti. Mitä nyt juuri olisi ruoka-aika, ja minä kirjoitan täällä. Pitäisi varmaan ostaa muistutukseksi vaikkapa parkkikiekko, johon aina voisi laittaa aterioiden ajat. Ettei tarvitsisi aina muistella ja laskeskella. Äiti on ostanut jotain hyvää pihvilihaa ja tehnyt kukkakaaligratiinia. Vesi alkaa herua kielelle, joten poistun keittiön suuntaan.
06.10.2007 - 00:33
Jälleen kerran tavallisen tylsä elämäni sai tulla kunnolla ravistelluksi. Olin ajelulla pikkukaupungin keskustassa ja ajattelin poiketa baariin juomaan kupin kaakaota. Törmäsin baarin ovella toisesta suunnasta tulossa olevaan mieheen, joka osoittautui ensimmäiseksi pitkäaikaiseksi poikaystäväkseni. Seurustelimme joskus 90-luvun lopulla noin neljä vuotta ennen, kun muutin nykyiselle kotipaikkakunnalleni. Tervehdysten ja muutaman vaivautuneen hetken jälkeen hän aloitti keskustelun tilatessamme juomia. Niin että mitäs nyt sitten kuuluu? Keräsin kaikki voimani pitääkseni julkisivun siistinä. Kerroin olevani töissä ja opiskelevanikin silloin tällöin yliopistolla. Kysyin puolestani häneltä, joko hän on nainut pitkäaikaisen avovaimonsa ja sain vastaukseksi, että kesähäät on tulossa. Hän puolestaan kyseli minun ihmissuhteistani, jolloin sain pinnistää kovin saadakseni sanottua, että olen tyytyväinen sinkku. Juttelimme siinä baaritiskiin nojaten niitä näitä noin 20 minuuttia, jonka jälkeen juomat oli juotu ja molemmat olimme lähdössä. Kävelimme autolleni ja pysähdyimme vielä hetkeksi puhumaan. Kerroin, että olin ajatellut häntä sinä aikana, kun olin ollut täällä käymässä. Että oli mukava nähdä häntä. "Täällä mä olen. Vielä hengissä", hän totesi. Kysyin, saanko halata lähtiessä. "Kyyl kai... vai mennääks johonki panemaan?" Halasin ja vastasin kielteisesti. "Ei mennä tällä kertaa. Niin on parempi." Hymyilin hurmaavimman hymyni ja vilkutin vielä auton ovelta.
Vitsikö, vai haluaako se vieläkin minua?
04.10.2007 - 18:43
Mennään vähän takaisinpäin tätä viikkoa. Tiistaina oli Lapparin BED-ryhmä. Mietittiin ryhmän kanssa keinoja hillitä iltasyöpöttelyä. Käsillä tekemisen moni totesi auttavan siihen. Kun kutoo tai virkkaa, ei pysty samaan aikaan syömään. Samalla valmistuisi myös moni joululahja tai mukava hemmottelulahja itselle. Itsen palkitsemisesta oli myös puhetta, sen opettelemisesta. Meistä syömishäiriköistä kaikki varmasti osaavat rankaista itseään huonoista ruokapäivistä, mutta mitäpä jos palkitsisimmekin itseämme pienistä onnistumisista.
Kun minulta kysyttiin, miten ovat syömiset menneet, kerroin siitä, miten sairaslomalle jäämisen myötä kaikki struktuuri on kadonnut elämästä. Ei ole rutiineja ylösnousussa eikä tekemisissä. Eikä myöskään syömisessä. Ennen olin ylpeä siitä, että söin aina aamupalan ennen töihin lähtöä, töissä lounaan noin puolen päivän aikaan sekä välipalan noin klo 14-15. Kun ei sairauslomalla ole työtä, ei ollut myöskään enää tuota tervettä rytmiä. Tunne oli se, että peli on menetetty kaiken suhteen.
Ryhmän neuvona oli, ettei pidä vaatia itseltään liikaa ja olla niin ankara itselleen. Jos se rytmi nyt on myöhästynyt ja nousee vasta puolen päivän jälkeen, toimii sitten sen mukaan myös ruokailussa - elää siinäkin omassa rytmissään. Pääasia on, että syö kolmen tunnin välein. Aterian kaloreilla ei ole mitään väliä, kunhan ateriat ovat olemassa ja tulevat kolmen tunnin välein. Askel kerrallaan. Eli tärkeää olisi pyrkiä täsmäsyömiseen. Vanha ja tuttu juttu, mutta aina niin vaikea toteuttaa.
Ryhmää vetävä lääkäri pyysi minua raportoimaan hänelle aika-ajoin täsmäsyömisestäni. Kirjoitin eilen illalla hänelle heti ensimmäisestä täsmäsyödystä päivästä, jonka vaikeuksista kerroin edellisessä postauksessani. Lääkäri rohkaisi jatkamaan ja totesi, että hänen kokemuksensa mukaan täsmäsyöminen vaikuttaa myös muuhun elämänrytmiin positiivisesti. Tuloksia voisi odotella noin viikossa.
Nyt odotan päivän neljättä ateria. Olen syönyt suht täsmällisesti, mutta selkeästi liian vähän, sillä olen jatkuvasti nälkäinen vaikka ruokailuvälit ovatkin lyhyitä. Täytyy alkaa suunnitella jollainlailla noita aterioita. Se on kai seuraava askel aikataulun jälkeen.
03.10.2007 - 21:30
Voi itkujen itku. Minulla ei ole mitään keinoa hallita tätä ahdistusta. Ahdistus on jatkunut siitä lähtien, kun lopetin siivoamisen ja aloin ajatella lähtöä vanhempien luokse. Että pitää pakata tavarat ja elukat mukaan ja matkustaa reilu kolme tuntia autossa. Myöskään äidin asenne ei lähiaikoina ole ollut kaikista hyväksyvin ja empaattisin. Puhelut ovat olleet kireitä ja sananvaihto kiivasta.
Nyt olen perillä täällä takapajulassa. Kolmen ja puolen tunnin ajomatka oli täynnä ahdistusta ja tuskaisuutta. Kun en päässyt pakenemaan tunnetilaani mihinkään, yritin miettiä, mistä voimakas ahdistus nyt kumpusi ja voisiko sille tehdä jotain. En päässyt kovin pitkälle pohdinnassa, kun jo ajatukset herpaantuivat. Vastauksia en löytänyt.
En haluaisi olla täällä nyt. Kun veljen kanssa teimme lähtöä mietin, miksi ihmeessä olen edes lähdössä. En osannut vastata. Mutta ei ollut myöskään mitään syytä, miksi en olisi lähtenyt. Missään ei vaan ole mitään mieltä.
Eilisen Lapparin ryhmän jäljiltä olen tänään yrittänyt täsmäsyödä. Sain ohjeet, ettei tule vaatia täydellistä aikataulua ruokailun suhteen, että aamupala olisi aamulla ja lounas lounasaikaan vaan huolehtia siitä, että syö kolmen tunnin välein. Olen syönyt tänään kolme kertaa noin kolmen tunnin välein. Seuraavan kerran ajattelin syödä kymmeneltä. Se jääneekin viimeiseksi kerraksi. Täsmäsyömisen takia en ole voinut hallita ahdistustani myöskään syömällä.
Suunnitellessani mielessäni kello kymmenen ruokailua mietin myös kuumeisesti, mitä sanon äidille tai isälle, jotka taatusti alkavat kommentoida syömistäni. Se on vaan niin tapa täällä. Poikkeavaa on kuitenkin tänään ollut se, ettei minulle heti tullessa tyrkytetty ruokaa. Ehkä äiti joskus oppiikin jotain..?
Olin toivonut, että veli olisi täällä seurana, mutta hän livahti äsken ovesta ja kaahasi pihasta. Ei kestä olla täällä. Miten hitossa minä kestän?
03.10.2007 - 15:32
Sain tekemisenpuuskan. Veli on tulossa käymään ja koska kämppä on kuin hävityksen kauhistus, alkoi vähän hävettää. On myös pitänyt siivota jo pitkään, mutta ei ole saanut aikaiseksi. Nyt vein ison kasan vanhoja Hesareita keräyslaatikkoon, (joka on niinkin kaukana, kuin talon roskahuoneessa), riisuin sohvalta veljen edellisen vierailun lakanat ja imuroin. Se kesti hetken ja huhkin hikeen asti. Nyt ahdistaa!
Veli soitti ovisummeria. Täytyy mennä.
01.10.2007 - 23:29
Et noussut vuoteesta
Meni monta viikkoa
Harvoin paistoi ikkunasta sisään aurinko
Se oli syksyä
Muistan ettet sä
Hymyillyt, kun kannoin sänkys viereen lehtiä
Tämä tilanne on aivan uusi. En tiedä miten pitäisi olla. Mitä pitäisi tehdä. Tänään olen herännyt aamulla poiketen muista päivistä kahteen viikkoon. Joka päivä olen noussut vuoteesta, mutten ole välttämättä päässyt ulos asunnosta. Olen myöhästellyt, erehtynyt ajoista, vaikka muistettavaa on ollut hyvin vähän. Aurinko ei ole paistanut sisään ennen tätä päivää, jolloin avasin olohuoneen säleverhon. Harva asia saa hymyilemään, vielä harvempi nauramaan.
Päivät mateli
Perin hitaasti
Pohjoistuuli puita harvensi
On ollut pisin alkusyksy vuosiin. Vaikein syksy sitten vuoden 2003. Edellinen syvempi masennusjakso oli silloin, se joka pakotti aloittamaan ensimmäisen masennuslääkityksen. Toisaalta tuntuu, että tuosta syksystä 2003 lähtien kaikki on ollut tavallaan yhtä ja samaa pitkää matalalentoa. Välissä olen käynyt kaksi lyhytterapiajaksoa, jotka molemmat olivat hyödyllisiä, mutta jättivät haavat auki loppuessaan. Nyt haluan löytää sen terapeutin, jonka kanssa voin jatkaa niin pitkään, kuin on tarpeen. Onko tästä harmaudesta olemassa tie ulos?
Et noussut vuoteesta
Meni monta viikkoa
Talo seisoi hiljaa, maa alkoi routia
Kohta tulee talvi ja myös ympäristö on harmaa, pimeä, tiet loskaisia tai parhaimmillaan lumisia ja jäisiä, ilma kylmää, ikkunat vetoisia. Kun sairaslomani loppuu on jo marraskuu.
Lainaukset: Zen Cafe - Vattupuskassa
01.10.2007 - 13:24
Nyt mennään "uudella" diagnoosilla. Siis sillä todellisella, oikealla diagnoosilla - kai..?
